Napsautin astianpesukoneen päälle ja ajattelin tipsauttaa itselleni sunnuntain päiväkahvit. Tajusin, että minun kahvinkeittovälineeni ovat pesussa. Mietin, mikä nyt neuvoksi. Meidän lähin kahvipaikka, kirppari, josta saa kahvia on kiinni sunnuntaisin. Kenelle menisin kahville... Veljeni varmasti keittäisi minulle kahvit, mutta olin heillä juuri eilen illalla. Siitä muistuikin mieleeni, että sain heiltä joululahjaksi kivan paketin, johon kuului vaahtokarkkeja, kaksi kertakäyttömukia ja servettiä ja pikakahvia! Hienoa, nyt se tulee tarpeeseen.
Miten hyvää kahvia! Ihastuin välittömästi kahvin pehmeään makuun. Tekisi mieli juoda toinenkin, mutta säästän sen seuraavaan hätätilanteeseen. Mainio juoma vaikka talviselle hiihtoretkelle.
Eilen toteutettiin tyttären kanssa haaveilemamme pitkä hiihtoretki Muuratjärveltä Jyväskylään Ladunmajalle. Pakkasmittari näytti aamulla -22 astetta, mutta päätimme silti valmistautua reissuun. Kymmenen jälkeen keli näytti jo hyvältä, aurinko paistoi ja asteet olivat nousseet -15 asteeseen. Lähdimme reippaasti matkaan. Jo jäällä jouduimme pysäyttämään pari ihmistä, että löysimme oikean suunnan. Muuramen keskustassa jatkoimme turisteina kyselyämme taas parilta ystävälliseltä ihmiseltä ja löysimme vihdoin Ladunmajalle johtavan reitin. Tuntui, että aikaa oli kulunut jo tunti ja matkamme oli alussa.
Toiveikkaina hiihtelimme, juttelimme, nauroimme. Tuntui, että matka oli pelkkää ylämäkeä. Alamäkiäkin tosin oli, koska kaatuilin yhtenään. Kun vihdoin pääsimme perille, aikaa oli mennyt kolme ja puoli tuntia ja matkaa oli kertynyt 17 kilometriä! Kaivoimme kaakaotermoksen ja eväsleipämme ja nautimme mökin takkatulen lämmöstä ja tuoksuista. Olo oli epätodellinen. Mieheni ilmoitti, että voisi tulla hakemaan meidät. Pidimme pienen palaverin ja päätimme, ettemme luovuta. Keräämme itsemme ja hiihdämme takaisin. Paluumatka olikin sitten hurjaa menoa. Pyllähdimme tasaiseen tahtiin ja laskimme hurjia alamäkiä. Yhdessä mäessä ainut ajatus oli, että "nyt sitä mennään varmaan kuuttakymppiä" ja mäen alapuolella tytär makaa maassa ja katsoo, kun minä teen hänelle seuraa hirveellä vauhdilla. Ja nauraa rätkätettiin! Kaatumisiin tottui ja lumi tuntui välillä jopa pehmeältä. Mutta murtumilta vältyttiin ja hengissä selvittiin. Hiihtoa kertyi kuusi tuntia ja yli 30 kilometriä. Tytär tuumasi, että "nyt tekisi mieli sanoa samalla tavalla kuin minä olin sanonut puolimaratonin jälkeen, että ei ikinä enää"!!!!