Tähän on tultu...






Jo pienenä tyttönä suurin haaveeni oli mennä naimisiin ja saada olla morsian. Tietysti halusin myös lapsia ja erityisesti kolme tyttöä. Nimetkin minulla oli valmiina. Haaveilin usein äitiydestä ja leikin pikkutyttönä, että olin äiti. Hoidin pienempiä sisaruksia ja kuvittelin, että he olivat minun lapsiani.

Löysin miehen 28 vuotta sitten. Seurustelu oli intensiivistä ja ihanaa aikaa.


Toiveeni toteutui ja saimme kolme tyttöä. Tytöt syntyivät 1993, 1994 ja 1996. Kun lapset olivat ihan pieniä, minulla oli rankkaa. Mutta nautin silti suunnattomasti. Tuntui mukavalta, että tytöt olivat melkein saman ikäisiä, leikkivät ja touhusivat paljon yhdessä. Sain olla kotona lähes kuusi vuotta. Meillä leivottiin, siivottiin, askarreltiin ja leikittiin paljon.



Tytöt kasvoivat ja touhut muuttuivat. Kävin töissä ja hoidin ruoka- ja pyykkirumbaa. Tytöt temmelsivät lähimetsässä ja viuhtoivat pitkin pihoja. Meteli oli välillä kova ja meno hurjaa. Tytöt leikkivät paljon roolivaatteilla ja kuvasivat omia videoitaan. Minusta on aina tuntunut, että elämme parasta aikaa. Nytkin, vaikka nuorimmat ovat lähtemässä yhteisestä kodistamme. Vanhin tyttäremme on asunut omillaan jo useamman vuoden. Onneksi kaikki ovat silti lähikaupungissamme.
Tuntuu kivalta, mutta haikealta. Nyt työ on tehty ja on aika ruveta elämään enemmän omaa elämää. Suunnittelen vapautuvia huoneita ja mietin, miten paljon meillä onkaan kohta tilaa. Olen innoissani hankkinut urheiluvaatteita ja alkanut liikkumaan enemmän. Meillä alkaa uusi ja ihmeellinen, ennen kokematon elämänvaihe...

Remppakuulumisia

Viime syksynä teimme remonttia kodissamme ja minä toimin tapettivastaavana. Halusin ruusuja jossakin muodossa ja vessaanhan ne sopi vallan mainiosti. Tässä meidän pieni hotelli helpotus!
Keittiön pöytä pyörähti ympäri uudelle paikalleen ja vapautunut seinä kaipasi tapettia. Olin rautakaupassa pyöriessäni ihastunut jo ohimennen herkulliseen tapettiin. Nyt piti vain saada miehen siunaus ja tehdä värivalinta. Kumpikaan ei vaatinut suuria ponnisteluja. Miehen mielestä "jos vaimo tulee onnelliseksi tapetista, saa laittaa minkä haluaa."

Pala taivasta?

Lokakuussa kerroin, että tyttäremme oli lähdössä Los Angelesiin, jossa kuvataan TV-dokumenttia. Nyt ohjelma pyörii täyttä vauhtia telkkarissa. Kaikki lähti siitä, kun Henna innostui hakemaan "Au pairit Los Angelesissa" ohjelmaan. Hän pääsi koekuvaukseen ja haastatteluun Tampereelle ja tuli monien joukosta valituksi. Yhtäkkiä lähtöhöpötykset alkoivatkin tuntua todellisilta ja pieni paniikki hiipiä puseroon. Se tarkoitti myös sitä, että me joutuisimme myös osallistumaan kuvauksiin. Se tuntui minusta kauhistuttavalta. Jännitin haastatteluissa valtavasti ja tuntui, ettei tule yhtään järkevää ajatusta eikä sanaa suusta.
Henna oli innoissaan lähdöstä ja reippaana tyttönä lähti yksin suureen maailmaan. Kokemus opetti paljon yksin pärjäämistä, itsestä huolehtimista ja vaikeuksista selviämistä. Hän sai myös nähdä palan Ameriikkaa, elää paikallisissa perheissä ja hotelleissa. Ajattelin, että kova työ ei tapa, mutta en kuitenkaan olisi toivonut kaikkia rankkoja kokemuksia pienelle tytöllemme. Välillä äidin sydän itki täällä kotisuomessa. Tunsin itseni avuttomaksi, kun en pystynytkään auttamaan. Mutta toisaalta myös iloitsin siitä, että kuopuksemme sai kokea uutta, ihmeellistä ja jännittävää.

Pääset tästä linkistä katsomaan ensimmäisen jakson -> Au pairit Los Angelesissa