Tuolin verhoilua

Tartuin taas niin hulluun hommaan, että itseänikin naurattaa. Tyttäreni osti kirpparilta tuolin itselleen ja pyysi, että ompelisin tuoliin päällisen. Näytänkö verhoilijalta? No en todellakaan, mutta "mitäpä sitä ei osaisi"- asenteeni hyppäsi taas päälle. Nyt sain onneksi sisareltani kullan arvoiset vinkit (hänellä on verhoilijakoulutus) ja postipaketin vielä vanua ja vyötä perään. Vaihdoin runkoon uuden vaahtomuovin meidän vieraspatjasta. Kiinnittelin vyöt istuinosaan tiukasti niittailen. Ja ihmettelin itsekseni, kuinka minä aina löydän itseni tällaisista hommista, joista minulla ei ole hajuakaan! Vöiden kiinnittämisen jälkeen kiinnitin vanun patjapehmusteen päälle. Sitten alkoi pelottavin vaihe, nimittäin kankaan kiinnitys. Niittaamalla sekin onnistui ja lopuksi piilo-ompeleilla kiinni. Piilo-ompeleet piti myöskin opetella. Lopputulos on koulutukseen ja taitoihin nähden tyydyttävä. Toivon kuitenkin, että tyttäreni peittelee tuolin hyvin huovalla...jotta pysyy valkoisena!

Hassuttelua

Minut on helppo yllyttää kaikkeen hassuun hullutteluun.Sain sisareltani kutsun "julkkisbileisiin" ja lupauduin
seuraksi ilomielin. Suunnittelimme itsellemme roolihahmot ja teimme treffit asuvuokraamoon.
                    
 Meidän seudulla on herkullinen Satumaa, josta saa vuokrattua edullisesti melkein mitä vain. Paljon roolivaatteita, kenkiä, asusteita, koruja ja kaikkea! Vaikeutena on vain runsaudenpula ja aikaahan meillä vierähti melkein pari tuntia. Kotona tyttäreni teki minulle koekampauksen. Kokeilimme myös kiharapilveä, mutta se ei tuntunut nyt tyylini sopivalta. Tyttärestäni oli minulle korvaamaton apu.

 Mieheni hoiti chaföörin hommia kunnioitettavasti, vaikka kuningas onkin.... Sisareni esiintyi kuuluisan lehden julkkistoimittajana.Täytyy sanoa, että mukava piristys arjen vastapainoksi. Taas jaksaa ahertaa ja hoitaa perhettä ja kotia toivottavasti uusin voimin. Kunhan saan vain tämän univelkani nukuttua ...

Sijaiskotia odotellessa

Olen aiemmin postauksissani kertonut meidän pienistä ystävistä, jotka tupsahtivat meille lupaa kysymättä. Vanhin tytär toi Oivan ja myöhemmin Silvan omaan huoneeseen. Hän tuli heinälle kovasti allergiseksi ja päätimme muuttaa pupuset meidän saunalle. Kesällä puput muuttivat tyttären kaksioon kaupunkiin ja me huokaistiin helpotuksesta. Saatiin taas saunoa milloin huvitti. Mutta... tyttären olo paheni ja hän rupesi miettimään pupuista luopumista. Luopuminen on ymmärrettävästi vaikeaa ja hän keksi hakea sijaiskotia ystävilleen. Nyt kotia odotellessa otimme Oivan ja Silvan taas meille asustelemaan. Täytyypä ihan myöntää, että olen pikkuhiljaa aika ajoin jopa nauttinut pupujen hoitamisesta. Kehittelen niille mitä hienompia pahviasuntoja, kerros- ja rivitalokommuuneja. Minussa elää pieni askartelija, joka tykkää väsätä koloa ja ikkunaa pahvimökkiin. Seurailen, kuinka puput innoissaan juoksentelee A-rakennuksesta B-rakennukseen ja välillä kurkkaa kattoikkunasta. Puput saavat myös herkkuja meidän omena- ja kirsikkapuista.