Miehelläni on ollut tapana lausahtaa "Pitäs, pitäs pianokin ostaa..." Olen melkein kolmekymmentä vuotta naurahtanut päälle. Minulla on pianonsoittotaustaa lapsuudesta. Meillä kävi kotona pianonsoiton opettaja, joka vuorotellen opetti meitä lapsia. Erehdyin menemään myös musiikkiopistoon. Vihasin teoriatunteja ja olin laiska opettelemaan soittoläksyjä. En oppinut nuotteja ja siskoni näytti, miten kappaleet soitetaan. Soitin ulkomuistista ja opettaja nappasi usein kiinni, että "soitapa tuosta keskeltä kappaletta". Urani loppui siihen.
Soittokipinä jäi kuitenkin sisälleni ja mielessäni olen katunut soiton lopettamistani. Luulin haaveeni hautautuneen, kunnes tuttavani tarjosi minulle ilmaiseksi pianoa. Silloin mieheni naurahti. Lopulta, "pienen" väsytystaistelun jälkeen, pianonkuljetusliike raahasi soittopelin kierreportaita pitkin toiseen kerrokseen. Tilasin virityksen ja sain kommentin "Ennen meidän elinikä loppuu, kuin tämä piano. Hyvä 70- luvun soitin, jota on soitettu todella vähän. Voisin verrata vanhaan autoon, jolla on ajettu 20 000km".
Nyt soitan Lukutunti pienelle pianistille- soittokirjasta. Aloitin aivan alkeista ja koko kirja on kahlattu läpi. Koskettimiin teippasin nuottien kirjaimet ja kirjoihinkin välillä himmeästi nuotin nimet. Mutta nyt intoa on kuin ilmapallolla. Yksi parhaimmista kannustajistani oli siskoni, joka kertoi, että hänen naapurinsa oli aloittanut pianonsoiton 74- vuotiaana. Sain siitä valtavasti voimaa ja motivaatiota. Ja olen innoissani huomannut, että minä voin ja pystyn oppimaan!
Intoa kuin ilmapallolla.Ihanasti sanottu.Onnea uuteen harrastukseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. <3
VastaaPoista