Talkoot alkoivat loistavasti aamun ahkeruuskahveilla, kun porukka oli soudettu saareen. Puita pätkittiin, maisemaa avattiin järvelle, pöllejä kannettiin ja risuja polteltiin isoissa kokoissa.
Isänikin saatiin tuotua saareen "päällysmieheksi". Hän katseli touhuavaa porukkaa ja vähän huolestuneena kyselin, onko moottorisahojen pärinä liian kovaa ääntä. Isä vastasi, että "ei ollenkaan...tuttua, mieleistä työn ääntä".
Pienetkin touhusivat innolla porukan mukana. Taisi jotkut olla kalastelemassakin, tosin nihkein tuloksin. Monta tuntia tehtiin hikihatussa hommia, puolijuoksua. Vein ihmisille kokista voimajuomaksi, kun naamat alkoivat näyttää väsyneiltä. Heittelin risuja kokkoon ja yhtäkkiä nilkka taittui ja paukahti. Tunsin heti, että nyt sattui pahasti! Onneksi lähellä, risuja myös heittelemässä, oli veljeni ensihoitaja-vaimo. Sain sidos- ja lääkeapua välittömästi ja minut autettiin mökkiin odottelemaan ruokaa...
Olin esivalmistellut ruuan kotona ja ajattelin, että muurikkapannuun heitellään sipulit, halloumjuustokuutiot, broilerisuikaleet, riisit, kukkakaalit ja porkkanat. Yksi veljistäni otti ruuanlaitto-ohjakset käsiin ja valmisti hetkessä höyryävää herkkua. Jälkkäriksi olin tehnyt pellillisen omenapiirakkaa.
Illalla sairaalassa alkoi totuus valjeta pikkuhiljaa... nilkkani oli murtunut ja joudun pitämään kipsiä kuusi viikkoa! Kipsaava sairaanhoitaja kyseli lempiväriä, että mitä vedetään pintaan. Olin niin maassa, että ajattelin, että aivan sama. Täällä olis pinkkiä... sitä sitten. Oikeesti? Joo, siitä vaan...
Nyt olen opetellut hitaampaa elämää pakon edessä. En olisi uskonut, kuinka pienetkin asiat voivat tuntua työläiltä. Vaatteiden pukeminen, ruuanlaitto, pyykkihuolto, jopa hampaidenpesu. Tavaroiden kuljettaminen on todella hankalaa ja joka hetkistä. Yksi hyvä asia kipsissä on, että sen saa kastella. Saa käydä suihkussa, saunassa ja jopa uimassa. Mutta se nyt ei ole tullut mieleenikään! Seuraavassa postauksessa kerron elämästäni neljän seinän sisältä.
